Painajaisista ja kahvinkeitosta

Sinä aamuna heräsin jälleen painajaisiin. Niin usein nykyään havahduin uuteen päivään sydän väpättäen,

väsyneempänä kuin nukkumaan käydessäni. Unessani riitelin Karhun kanssa yrittäen saada vastauksia

asioihin, joihin en koskaan tulisi saamaan vastauksia. Paperi T lauloi “Niin vaikea hyväksyy, et huono

syykin on hyvä syy”. Niin oli kai tässäkin tapauksessa. Valinnat oli tehty, olivat syyt sitten hyviä tai

huonoja. Puolen vuoden jälkeen minun olisi korkea aika hyväksyä, että puolisoni päätti pettää minua ja

jättää minut toisen naisen tähden.

Mutta unet eivät tee mitään helpoksi. Unissa mieli pyytämättä prosessoi samoja kysymyksiä,

jotka vaivoin sain valveilla taltutettua johonkin taaimmaisimpaan aivolohkoon. Missä vaiheessa rajojen yli

mentiin? Miksi me saimme toisistamme irti kaikkein kauheimmat piirteemme? Miksi et voinut olla minulle

rehellinen? Miksi et voi myöntää, että rakastat minua edelleen?

Noustuani keittämään kahvia painava tunne rintani päällä piti pintansa. Niin useita tällaisia aamuja, enkä

uskonut niille olevan loppua. Kuinka yksi mies saattoi viedä mukanaan kokonaisen maailman? Niin,

että yrittäessäni saada kaikesta tolkkua olin kuin hukkuva, joka epätoivoissaan tarttuu kaikkeen ja

kaikkiin jotka eksyvät käden ulottuville yrittäen painaa näitä pohjaan. Niin hukkuva tekee,

vetäen samalla keuhkonsa täyteen vettä.

Nuorempana kuvasin masennuskausia nimellä pieni musta pilvi. Nimitys tuli lapsena kuuntelemastani

Nalle Puh- satukasetista, jossa oli Pieni musta pilvi-niminen laulu. Omistin myös vekitetyn mustan

taftihameen, jossa oli valkoisia palloja. Jostain syystä kutsuin sitäkin Pieneksi mustaksi pilveksi.

Tämä kuukausia jatkunut epätyydyttävä polte oli jotain aivan muuta kuin pieni musta pilvi. Se oli tahmea

harmaankelmeä varjo, joka kietoutui ympärilleni tarttuen kaikkeen; vaatteisiini, hiuksiini,

ripsiin sekä kulmakarvoihin. Se pesiytyi kainaloihin ja niskan kuoppaan. Se kietoutui rintani ympärille,

niin että aina vetäessä syvään henkeä tuntui että keuhkoista loppui tila kesken. Ja kun aamun oli

ahdistus painanut kylmänä vanteena keuhkoja lyttyyn, siirtyi se iltaa kohti vatsanpohjalle. Tällaisina

päivinä en saanut juurikaan syötyä, sillä tämä outo ja epätyydyttävä levottomuus täytti vatsalaukkuni

valtoimenaan. Usein ahdistuksen seuralaisena oli myös masennuskausilta niin tuttu kuolemantoive.

Määrittelemätön kuolemantoive oli asia, mistä oli hyvin vaikea puhua läheisille. Kuitenkin olin hyväksynyt

sen lähiaikoina yhä tiiviisti läsnäolevaksi ajatukseksi, joka korvasi haaveet ja suunnitelmat tulevasta.

Olisinpa kuollut.

Kahvinkeitto oli arkinen toimi, ja jos siitä jotenkin selvisi, oli matalampi kynnys siirtyä seuraavaan.

Alkuvuodesta opettelin itseohjelmoinnin taidon; syömisen silloin, kun ei ole nälkä, nukkumisen silloin,

kun ei kykene nukkumaan, nauramisen silloin, kun mikään ei ole erityisen huvittavaa. Mutta jokainen

ohjelmoinnin turvin ylitetty hetki oli yksi pieni voitonmerkki. Se hetki kiidätti kauemmaksi eron hetkestä,

ja lähemmäksi jotain muuta. Selviytymisvaihde oli karuudessaan kaunista aikaa. Se iski elämänpolkuun

oudon kiilan, joka katkaisi normaaliuden kierteen. Selviytymisvaihde oli poikkeustila, joka oikeutti

vastaanottamaan kaiken outouden jota elämä helmoissaan saattoi piilotella. Se oikeutti uudet ihmiset,

maaniset humalatilat ja oudot pitkälle vietetyt illat. Se mahdollisti loputtomat energiavarat, pienellä

toimeentulemisen (ei nälkää), ja vuolaat itkut keskellä päivällispöytää.

Mutta poikkeuksellinen käytös oli minulle, hankalalle ja dramaattiselle ihmiselle normi, ja siksi se mitä

sydän korventuneena vahvimmin kaipasin oli jonkinlainen rauha. Arjen rauha. Olemisen rauha. Ja kun

ensimmäistä kertaa ei Karhu ollut sitä minulle läsnäolollaan tarjoamassa,  oli rauha jollain konstilla

saavutettava itse. Ja se jos mikä oli kasvamista.

Erosta oli nyt puoli vuotta. Toukokuun valo patisti kääntämään kasvot ja katseen kesää kohti, vaikka

sisälläni vielä asui talvi. Kuukaudet olivat kiidättäneet minua armollisesti eteenpäin, ja huomaamatta

aika oli tukenut minua surutyössäni varmistaen haparoivia askeliani. Tänään haparoivat askeleeni veivät

minut keittiöön keittämään kahvia, ja sen jälkeen astumaan ulos viileään ja aurinkoiseen aamuun. Yksi

hetki kauemmas eron hetkestä ja toiveesta kuolla.